torstai 9. joulukuuta 2010

Itsenäisyyden sankarit

Suomi on ylpeä itsenäisyydestään, ja mikäpä itsenäinen valtio ei olisi. Nykyään tosin tämä on muuttunut itsestäänselvyydeksi, sillä harvaan on käymässä niiden joukko, jotka itsenäisyyden eteen on jotakin joutunut tekemään.

Itsenäisyys ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys, vaan se on tarvinnut hankkia. Suomi on itsenäisyytensä kertaalleen menettänyt, kerran sitä on koitettu huonommalla menestyksellä saada takaisin  ja sitten kun se saatiin, sitä jouduttiin vielä puolustamaan useaan otteeseen.

Itsenäisyyden sankareiksi tietenkin romantisoidaan usein runoilijoita, pankkiireita ja pappeja, eikä niitä, jotka sen itsenäisyyden joutuivat verellään turvaamaan. Sen enempää taiteilijoita väheksymättä, on mielestäni omituista, ettei kukaan tunnu juhlistavat niitä ensimmäisiä itsenäisyysatteen edustajia.

Lalli on heistä ehkä tunnetuin. Mies joka omin käsin ja, lähes stereotyyppisesti, kirvein lähti ulkomaan profeettoja lahtaamaan. Yleensähän Lallista puhutaan pahana miehenä, mutta hän jos kuka ymmärsi, ettei hiippalakkiin kannata luottaa. Ja miten sitten kävikään: kirkollisveroa maksamme tänäkin päivänä ja palvomme jotakin paimentolaisheimon äpäräpoikaa.

Toinen lähes unohdettu henkilö, joka ehdottomasti ansaitsisi maininnan jokaisessa itsenäisyyttä käsittelevässä julkaisussa on Jaakko Ilkka. Hän oli Suomen Che Guevara, joka organisoi nousun riistäjiä vastaan ja sai vähäosaiset uskomaan, että myös he voivat muuttaa tätä maailmaa. No, eihän siinä niin kovin hyvin käynyt. Valitettavasti paikalla ei ollut valokuvaajaa, sillä muuten maailma voisi olla täynnä Jaakko Ilkka -paitoja.

Mutta entäpä sitten Liettuassa? Liettuan itsenäisyydellä on ehkä vieläkin verisempi historia ja sijainti Saksan/Ranskan ja Venäjän välissä ei mitenkään ole auttanut. Liettuan historiassa on kuitenkin ehkä kaksi henkilöä ylitse muiden. Toinen heistä taisteli ritareita vastaan ja laajensi maata, toinen heistä taasen teki tulonsiirtoja Robin Hoodina sortajien aikakaudella.

Vytautas Didysis, eli Vytautas Suuri, hallitsi Liettuaa Puolan ja Liettuan unionin alkuvaiheissa. Hänen serkkunsa, joka siirtyi Puolan kuninkaaksi, aluksi petti Vytautaksen, mutta jälkeenpäin antoi hänelle Liettuan ja Rutenian hallittavaksi (täten Jogaila ei ole kovin rakastettu hahmo Liettuassa, mutta Puolassa hänet löytää jopa setelistä). Vytautas kunnostautui erityisesti Saksalaisen Ritarikunnan metsästyksessä ja oli ratkaisevassa roolissa Grünwaldin taistelussa.

Nykyään Vytautaksen mukaan nimetään lapsia, mineraalivettä, makeisia sekä tietenkin yliopisto kantaa hänen nimeään (VDU Kaunasissa). Ehkä hieman kummallista, mutta Vytautas oli pakana (vaikka kertaalleen katoliseksi kastettiinkin) ja piti parempia suhteita itään. Hänen tyttärensä nai silloisen Moskovan ruhtinaan, mistä syystä hän ei kaupunkia koskaan vallannut.

Toinen kaveri, Tadas Blinda on hieman myöhempi sankari. Hän eli Tsaarinvallan aikana läntisessä Liettuassa Zemaitiassa. Hänen elämä meni alkuun hienosti - omisti maata, oli kylänvanhin (noin 20-vuotiaana!) ja lapsiakin syntyi. Sitten, syystä tai toisesta joka kuitenkin sisälsi tottelemattomuutta (joko 1863-vuoden kansannousuun liittyen tai sitten kun hän kieltäytyi piiskaamasta maaorjia) hän päätyi elämään metsässä.

Myöhempien aikojen Robin Hoodiksi kutsuttu kaveri kokosi seuraajia ja tuli kuuluisaksi siitä, että hän varasti rikkailta ja antoi köyhille (päinvastoin kuin nykyinen Liettuan hallitus, siis). Lopulta hänet kuitenkin lynkattiin hevosvarkaana. Vaikkei tässä tarinassa ehkä hohtoa ole niin hirveästi - ja sanotaan hänen varastaneen myös köyhiltäkin - on se ollut kuitenkin sen verran vahva kuvaus taistelusta sortajia vastaan, että siitä tälläkin hetkellä pyörii uusi teatteridramatisointi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tähän voit kirjoittaa palautetta tai esittää kysymyksiä